Keltanokkaviherpeukalo: Touhun tytöt

Kirjoitin aiemmin lähtökohdastamme, että puutarhaa rakennetaan yhdessä lasten leikit ja läsnäolo hyväksyen. Välillä menee hermot, myönnän, jatkuva keskeytyminen milloin mistäkin syystä saa takaraivoni jyskyttämään. Viimeksi tänään heitin puutarhahanskani tiskiin ja tiuskaisin koko poppoolle alhaisine verensokereineni "ettekö te nyt voi antaa mun kitkeä nämä loppuun, ei tämä tämmönen toimi". Sitten marssin sisälle, keitin kattilallisen mannapuuroa, söin ja syötin, laitoin kuopuksen päikkärelle, join kupin kahvia ja vedin päämäärätietoisesti hanskat uudestaan käteen. Huh, nyt kaikki kasvimaalaarit on taas hetkeksi kitketty rikkakasveista ja maailma näyttää selkiytyneen. Varokoon, ken uskaltaa uhmata äidin kitkemisflowta..

Oikeasti silti on aika hellyttävää, miten lapset ovat löytäneet paikkansa puutarhastamme. Esikoisemme ei koskaan ole leikkinyt niin paljon "salaattileikkiä" kuin nyt ja kuopuksemme...niin no, hän ei ole koskaan syönyt niin paljon multaa... Olen kuitenkin varma, että kumpikin on saanut aimoannoksen "vihreää" puolentoista kuukauden aikana, jona olemme puutarhaprokkistamme eläneet. Luulen, että ensi kesänä istutuspuuhissa on kaksi entistäkin innokkaampaa puutarhurinalkua ja kiinnostus siihen, mistä äidin salaattiainekset ovat peräisin kasvaa :) Toivo elää, jospa heistä ei kehittyisi näin tumpeloita...