Eka sadonkorjuu: raparperi!

Omalla maallamme viinimarjapensaiden välissä

Tää sato ei kyllä oo millään tavalla mun ansiota, mutta saan mää silti iloita ekoista kasvimaamme tuotoksista, nimittäin raparpereista :)

Itse asiassa kiinnitin huomiota jo toukokuussa, että vartta pukkaa maasta ihan silmissä. Tumpelona tosin oletin, että "ne on vielä raakoja". Vasta kun varret alko vaappua takas kohti maata, hokasin kysyä kokeneemmalta, että milloinkahan ne ois "kypsiä", kun jo vähän poltteli leipoa eka "oman maan" raparperipiirakka. Sitte sainkin kuulla olevani melkein myöhässä, että just ne hiukan ohkasemmat, nuoret yksilöt, on maukkaimpia ja raparperin varret ei siis oo raakoja missään vaiheessa. Aha, ymmärretty. No, entäs kun siihen yhtenä päivänä oli ilmestyny ihan hillitön kukkavarsi, eikä edes kovin nätti? "Ei sitä saa syödä, se pitää leikata pois, ettei se vähennä satoa." Nytpä tiedän senkin. "Niin et kai sää vaan niitä lehtiä oo syömässä?" No en, en.

Mainittakoon, että olen leipojana ja ruuanlaittajana hiukan parempi kuin puutarhurina ja mielelläni kokeilin heti hyödyntää satoa eri tavoin syötäväksi. Tein kahdenlaista raparperipiirakkaa, toinen syötiin kera vaniljakastikkeen ja toinen vaniljajätskin. Jätski oli lisukkeena suokkari.

Raparperipiirakka 1

Raparperipiirakka 2

Synttärikakukseni tein pehmeän täyteläistä Raparperi-appelsiinijuustokakkua. Eikä muuten jääny rääppiäisiin mitään!

Synttäreideni kunniaksi baarimikkoveljeni sekoitti raparperiteemaisen drinksun. Määrät ei oo niin justiin ;)

Synttäridrinkki:
sokerilla makeutettu raparperimehu terästetään vaalealla rommilla
murskataan joukkoon puolikas lime ja muutama mintun oksa.

(päähän hujahti)

Chutney oli hillittömän hyvää grilliruuan kylkiäisenä! 

Juhannukseksi vein mökkituliaisina Raparperichutney´a. Tein puolet reseptiin ilmoitetusta annoskoosta, mutta se oli tosi riittoisaa. Hiukan epämääräisen näköistä, mutta siitä ei pidä hämääntyä!

Juhannuspöydässä oli jälkkärinä Raparperimalja. Se toimi hyvin ilman reseptissä olevaa mansikkamarmeladiakin eli raparperikiisselin päälle laitetaan appelsiinituorejuustovaniljakastiketta. Nam!

Pakkaseenkin sain jo jotain jemmattua.
Jospa leivon niistä talvipakkasilla lämmintä piirakkaa, kuuntelen yhtä lapsuuteni lempparilauluista ja muistelen kesää...
   

Porukalla pihalle!

Jotta puutarhaprokkiksemme ylipäänsä on mahdollista aloittaa näin ruuhkavuosissa, kahden pienen lapsen perheessä, on lähtökohdaksi otettava kaksi asiaa. Ensinnäkin koko poppoon on opeteltava olemaan pihallamme paljon. Tätä tukeaksemme, olemme hommanneet viihdykkeitä: trampoliinin ja kaikenlaisia pihaleluja ja pelejä käden ulottuville. 

Nimenomaan käden ulottuville, jotta sekä 4-vuotias että 1-vuotias ne pystyy nappaamaan milloin tahansa leikkeihinsä. Tämän seurauksena opettelemme hyväksymään, että lelut ja leikit pyörivät jaloissa ja saavat välillä tuhoakin aikaan:  istutusta odottava samettikukka löytyy 1-vuotiaan suusta, ämpärillinen vettä mielletään uima-altaaksi, möyhennetty kasvimaa "hiekkalaatikoksi" ja

pikkuisten kastelukannujen täyttämisen seurauksena ulkohana jää vahingossa vuotamaan.. Suurta leikinomaista riemua koemme kuitenkin yhdessä kun löydämme kastematoja, muurahaisia, hämähäkkejä tai teemme luonnonkukista omia asetelmia. On opittava näkemään lapsen silmin, voikukka ei ole rikkaruoho vaan kaunis keltainen kukka, josta saa seppeleen tai kukkakimpun. Sitä voi myös hetkeksi jäädä ihastelemaan touhun keskellä.

Toiseksi, opettelemme sietämään keskeneräistä epätäydellisyyttä. 

Vattupensas kera rikkaruohojen

Yhden illan aikana ei paljon ehdi ja viikonlopuille on buukattu muutakin touhua kuin pihatöitä. Meidän piha ei vain yksinkertaisesti voi olla saman näköinen kuin naapurin eläkeläispariskunnan pedantti plantaasi, jota kateellisena kuikuilen silloin tällöin. Päivä ja ilta koostuu kersojen kanssa jaksosta pätkiä. Juuri kun äiti saa perkaamisflown, jollekulle tulee nälkä, pissahätä, päikkäriaika, kylmä, kuuma, vaatteet kastuvat, nokkonen polttaa, sääski syö, auringon kirkkaus tai polte kiusaa, allergiaoireet iskevät, alkaa sataa tai on puhallettava kaatumisesta aiheutuvaan pipiin. 


Mutta kun päivä on pulkassa, voimme kuitenkin ylpeänä katsoa aikaansaannoksiamme ja todeta, että vähä vähältä, omilla ehdoillamme, puutarhamme on herännyt eloon :)

    
p.s. Ystäväni luki postaukseni ja antoi hyvän vinkin. Täältä löytyy listaus myrkyllisistä kasveista joita etenkin n. 1-vuotiaan maistelijan vanhempana on hyvä käydä tsekkaamassa.

Aikuistumisriittini

Olen mieltänyt omakotitalon oston yhdeksi aikuisuuteni riitiksi. "Sitten kun olen iso, ostan oman talon." Ilmeisesti saavutin tuon aikuisuuden kynnyksen viime marraskuussa, reilu kolmikymppisenä, kun allekirjoitin sormet vapisten omakotitalomme kauppakirjat. Sisustaminen oli lastenleikkiä. Järjestyksen ja siisteyden ylläpitäminenkin yllättävän helppoa. Pihasta sen sijaan ei tarvinnut talven aikana lumen kolaamista lukuunottamatta piitata. Sieltä ikkunoista se välillä muistutti olemassaolostaan. Välillä huomasin jonkin asteisen huolenkin häivähtävän mielessäni. Jostain omituisesta syystä kuitenkin kuvittelin, että samalla kun piha uinui paksun lumikerroksen alla, myös oma kiinnostukseni ja näppäryyteni puutarhurina kypsyisi kyllä määräaikaan mennessä kuin itsestään...

Maaliskuussa havahduin, peukalo ei viherrä. Tajusin, etten tiennyt koriste- ja hyötykasveista oikeastaan mitään ja kohta sellaisia voisi putkahdella tuolta pihamaalta esiin tai minun pitäisi niitä osata istuttaa, koska se vähän niinku kuuluu asiaan. Naistenlehtien puutarhaosiot olin aina sivuuttanut nopeasti katsellen vain kuvat. Puhelinmyyjälle, joka oli tarjonnut extrahienoa Viherpiha-lukupakettia olin hörähtänyt nauramaan, mitä se mulle niitä kauppas. Äitini ja isoäitini käymät perenna ja pergola -keskustelut olivat nekin unettavaa sanahelinää. Pirskatti. Olin tähän mennessä ostanut kotiin vain leikkokukkia, jotkaa pystyi hyvällä omalla tunnolla heittämään roskiin kun ne nuupahtivat, kaktukset jaksoivat sinnitellä hoivissani pidempään, mutta vähitellen nekin luovuttivat. Apua! Minähän olin kävelevä viherpeukalokatastrofi.

Googlasin kaikki alueeni mahdolliset puutarhakurssijärjestäjät: Martat, kansalaisopistot, asukasyhdistykset...olin auttamattomasti myöhässä! Miksi tämä orastava herännäisyys ei tullut tammikuussa, jolloin olisi pitänyt ilmoittautua olemassaoleville kursseille? Jatkoin googlettamista: puutarhablogit, joo niistähän saa ideoita ja opastusta. Vaan jotenkin löysin itseni huokailemasta niitä lukiessa, hepreaa ne olivat kuunliljoineen ja akileijoineen, aloin jo epäillä olinko ollut edes paikalla siellä biologian tunnilla. Olin minä ollut, kai. Samalla huomasin kiukustuvani koko koulujärjestelmälle ja opetussuunnitelmille. Miksi meidän puutarhanhoidon perusteet koulussa rajoittuivat lähinnä pääsiäisajan rairuohon kasvattamiseen?

Tuli toukokuu ja se lumikinos suli. Kinoksen alta paljastu semmoset helekatin rumat betonikourut, jotka oikein huusivat tulla tulevanakin kesänä komiaksi kasvimaaksi. Kasvimaakouruja on peräti kuusi, että ei paineita...Kun siinä kouruja aikamme ihmettelimme, naapuritkin ilmestyivät koloistaan pihalle ruopsuttelemaan, haravoimaan, perkailemaan ja kuin vaivihkaa loivat katseita meidän takapihan suuntaan... tulkitsin, että tää oli nyt joku omakotitaloasujien keino tutustua uusiin naapureihin, että harava kourassa hyökättiin kyselemään, että mitäs te meinaatte pihallenne tänä kesänä, kun se edellinen roouvahan oli kasvattanut maailman hienoimpia erikoislajikkeita ja tää kasvimaakin oli niin kukoistanut ainakin silloin edelliskesänä. Jaaha, just. Yritin sopertaa jotain, että kattellaan ny täsä, että saatas omannäköseksi ja sillee...

Nyt se on sitte alkanu puutarhaprokkis, joka kestää ajasta ikuisuuteen. Tämän blogin postauksissa palaan vaiherikkaisiin hetkiini, matkalla puutarhaani, mutta ennen kaikkea itseeni. Mielenkiinnolla lähden matkaan, jonka toivon olevan löytöretki. Matkakumppaneita, vertaisihmettelijöitä kaipaan tueksi ja turvaksi. Oletko sinä kenties sellainen :) Kuviakin lupaan matkan varrelta heitellä.