Aikuistumisriittini

Olen mieltänyt omakotitalon oston yhdeksi aikuisuuteni riitiksi. "Sitten kun olen iso, ostan oman talon." Ilmeisesti saavutin tuon aikuisuuden kynnyksen viime marraskuussa, reilu kolmikymppisenä, kun allekirjoitin sormet vapisten omakotitalomme kauppakirjat. Sisustaminen oli lastenleikkiä. Järjestyksen ja siisteyden ylläpitäminenkin yllättävän helppoa. Pihasta sen sijaan ei tarvinnut talven aikana lumen kolaamista lukuunottamatta piitata. Sieltä ikkunoista se välillä muistutti olemassaolostaan. Välillä huomasin jonkin asteisen huolenkin häivähtävän mielessäni. Jostain omituisesta syystä kuitenkin kuvittelin, että samalla kun piha uinui paksun lumikerroksen alla, myös oma kiinnostukseni ja näppäryyteni puutarhurina kypsyisi kyllä määräaikaan mennessä kuin itsestään...

Maaliskuussa havahduin, peukalo ei viherrä. Tajusin, etten tiennyt koriste- ja hyötykasveista oikeastaan mitään ja kohta sellaisia voisi putkahdella tuolta pihamaalta esiin tai minun pitäisi niitä osata istuttaa, koska se vähän niinku kuuluu asiaan. Naistenlehtien puutarhaosiot olin aina sivuuttanut nopeasti katsellen vain kuvat. Puhelinmyyjälle, joka oli tarjonnut extrahienoa Viherpiha-lukupakettia olin hörähtänyt nauramaan, mitä se mulle niitä kauppas. Äitini ja isoäitini käymät perenna ja pergola -keskustelut olivat nekin unettavaa sanahelinää. Pirskatti. Olin tähän mennessä ostanut kotiin vain leikkokukkia, jotkaa pystyi hyvällä omalla tunnolla heittämään roskiin kun ne nuupahtivat, kaktukset jaksoivat sinnitellä hoivissani pidempään, mutta vähitellen nekin luovuttivat. Apua! Minähän olin kävelevä viherpeukalokatastrofi.

Googlasin kaikki alueeni mahdolliset puutarhakurssijärjestäjät: Martat, kansalaisopistot, asukasyhdistykset...olin auttamattomasti myöhässä! Miksi tämä orastava herännäisyys ei tullut tammikuussa, jolloin olisi pitänyt ilmoittautua olemassaoleville kursseille? Jatkoin googlettamista: puutarhablogit, joo niistähän saa ideoita ja opastusta. Vaan jotenkin löysin itseni huokailemasta niitä lukiessa, hepreaa ne olivat kuunliljoineen ja akileijoineen, aloin jo epäillä olinko ollut edes paikalla siellä biologian tunnilla. Olin minä ollut, kai. Samalla huomasin kiukustuvani koko koulujärjestelmälle ja opetussuunnitelmille. Miksi meidän puutarhanhoidon perusteet koulussa rajoittuivat lähinnä pääsiäisajan rairuohon kasvattamiseen?

Tuli toukokuu ja se lumikinos suli. Kinoksen alta paljastu semmoset helekatin rumat betonikourut, jotka oikein huusivat tulla tulevanakin kesänä komiaksi kasvimaaksi. Kasvimaakouruja on peräti kuusi, että ei paineita...Kun siinä kouruja aikamme ihmettelimme, naapuritkin ilmestyivät koloistaan pihalle ruopsuttelemaan, haravoimaan, perkailemaan ja kuin vaivihkaa loivat katseita meidän takapihan suuntaan... tulkitsin, että tää oli nyt joku omakotitaloasujien keino tutustua uusiin naapureihin, että harava kourassa hyökättiin kyselemään, että mitäs te meinaatte pihallenne tänä kesänä, kun se edellinen roouvahan oli kasvattanut maailman hienoimpia erikoislajikkeita ja tää kasvimaakin oli niin kukoistanut ainakin silloin edelliskesänä. Jaaha, just. Yritin sopertaa jotain, että kattellaan ny täsä, että saatas omannäköseksi ja sillee...

Nyt se on sitte alkanu puutarhaprokkis, joka kestää ajasta ikuisuuteen. Tämän blogin postauksissa palaan vaiherikkaisiin hetkiini, matkalla puutarhaani, mutta ennen kaikkea itseeni. Mielenkiinnolla lähden matkaan, jonka toivon olevan löytöretki. Matkakumppaneita, vertaisihmettelijöitä kaipaan tueksi ja turvaksi. Oletko sinä kenties sellainen :) Kuviakin lupaan matkan varrelta heitellä.